Tällekkin päivälle meillä oli tarkoituksena ajaa vain niin pitkälle kuin mahdollista. Koska Vesa lentää takaisin Suomeen helmikuun 20pvä, on aikaa enää 4 viikkoa jäljellä. Yritetään päästä itärannikolle mahdollisimman nopeesti, jolloin meille jää sinne enemmän aikaa, eikä tarvi stressata siitä miten saadaan siellä aika riittämään. Oltiin ajettu koko päivä, ja kello rupes lähestymään viittä kun Vesa bongas kyltin jostain paikasta, hiekkatien päässä. Päätettiin käydä kurkkaamassa JOS kävis tuuri ja se olis kiva paikka. Alku ei näyttäny lupaavalta, tie oli ihan hirveessä kunnossa, pelkkää nimismiehen kiharaa jolla mikään nopeus ei ollu ei ollu oikea nopeus. Autossa ei kuullu mikään, ja sekunti sekunnilta olin enemmän ja enemmän varma että kohta se koko Landcruiseri on palasina jossain ojassa.
Onneks ajettiin perille, paikka oli aivan mieletön kymmenen talon kylä hiekkadyynien keskellä meren rannalla. Saatiin teltta pystyyn nurtsille (mikä jo on luxusta), ja leirintäalueen vieressä oli pitkä laituri mistä sai kalastettua squidia eli vähän niinku mustekalaa mut ei lähellekkään. Päätettiin samantien kun saavuttiin, että tänne on pakko jäädä vähintään 2 yöksi - ihan uskomaton paikka. Ainoa ongelma oli, että meillä oli ruoat aika lopussa.
Koska Australiassa ei monien osavaltioiden välillä saa kuljettaa hedelmiä tai vihanneksia pikkukärpästen leviämisen takia, meillä oli vain 2 edellisen päivän jämäruoat jäljellä, sekä aavikko-osuudelle ostetut varasäilykkeet, perinteisesti papuja, tonnikalaa ja nuudeleita. Yritettiin olla kuitenkin niin fiiliksissä paikasta että päätettiin että noillakin on nyt pärjättävä. Seuraavana päivänä pojat vaikka kalastais meille jotain ruokaa - yeah right! :D
su 23.1.2011 Fowlers Bay (2.724km)
Ah, miten ihanaa olikaan nukkua pitkään aamulla. Aamujen kuuden herätykset, ja pitkät ajomatkat rupesi jo tuntumaan. Meijän menopelillä ei kannata ajaa yli 90km/h, koska muuten se vie ihan liikaa kaasua ja bensaa.
Päivän ohjelma oli aika selkeä. Pojat halus lähtee kalastamaan ja ajelemaan nelivetoreittejä dyyneille, me haluttiin ottaa aurinkoa Riinan kanssa. Kun Ville ja Vesa lähti, ne tapas Melbournelaisen pariskunnan porttien ulkopuolella. Kaverit oli lomalla samassa paikassa, nainen oli automekaanikko ja mies omisti baareja Melbournessa. (Lähtiessä ne kävi vielä sanomassa, että jos tullaan Melbourneen, meillä on muutaman päivän majotus sekä baariduunia tiedossa, jos halutaan.) Sattumalta tällä mekaanikolla oli vielä joku helppokäyttönen härveli, jolla sai renkaista ilmaa pois, mukana, ettei tarvinnu kaivaa kompuraa esiin. Plus ne oli menossa kalaan dyynien yli paikkaan josta sai kuulemma lohta. (teijän olis pitäny nähdä poikien naamat...)
Meni ehkä puolisen tuntia, kun auto ajo takas pihaan ja Ville huutaa "Se mesta on niin siisti teijän on tultava pakatkaa kamat menoks ja se reitti on niin hieno!!" - juu.. mä saan aina sydämen tykytyksiä ja rytmihäiriöitä kun puhutaan jostain vähänkään enemmän offroadista, jos se ei tapahdu hevosen selässä - ja ei, se että autossa on MONTA hevosvoimaa ei lasketa! Suostutaan lähtemään mukaan koska "ei se o edes NIIN paha reitti" ja koska se biitsi on ihan järjettömän pitkä kuun muotonen ja oma periaatteessa.
No ei joo ollu paha.. taas muistan minkä takia mulla on se "oh fuck bar" kiinni kojelaudassa, ja missä kohtaa oli hyvä pitää kiinni kauhukahvasta ja koska katosta. Jossain vaiheessa pelkään että auto kaatuu takaperin ympäri (no fine, se ei oikeesti ollu noissa mäissä mahdollista edes..) ja välillä taas mennään 30-asteen kulmassa sivuttain. Villen naama on ku hangon keksi (jos nyt saan käyttää näin mautonta ilmausta), ja mä ja Riinan näytetään kipeiltä vampyyreiltä. Mut oikeesti, se biitsi oli ihan mieletön, aivan super. Tuli sellanen olo ku olis ollu lapsi hyvässä karkkikaupassa, mistä ei tarvinnu lähtee pois. Hypittiin siinä hiekassa, käaytiin uimassa jäätävissä aalloissa ja otettiin hyviä valokuvia (tosin, mitä muuta kuin hyvää voi nyt odottaa ku on niin hyvät mallit.. :oP)
Koska ei haluttu jäädä kalaan niin pitkäks aikaa, Ville nakkas meijät takas leirintäalueelle jonkun ajan kuluttua, eikä varmaan yhtään sen takia, että halus ajaa sen reitin VIELÄ muutaman kerran lisää. Palvottiin ystäväämme aurinkoa vielä hetken aikaa ja odoteltiin poikien palaavan, että voitaisiin aloittaa papu-tonnikala-nuudeli-gourmet-elämyksen tekeminen. Mutta mitä tulikaan, kaksi ehkä maailman ylpeintä kalastajaa 2,7 kiloisen lohen kanssa. Oikeesti, se mötikkä oli aika jäätävä ja MIKÄ helpotus ettei tarvinnu tuhlata kalliita gourmet ruokia näin varhain. (Poikien lisäys; Ville:"Kesti ehkä puol tuntia saada se kala ylös, ensin Vesa luuli että se oli kiinni jossain pohjassa tai kivessä tai vastaavassa". - Liisa: "miltä tuntu?" - Vesa: "Ehkä elämääkin hienommalta kun näin kalan kimmeltävän kyljen hehkumassa kuumasti paistavassa iltapäiväauringossa, kun se ui aallonharjaa pitkin.") - Aika runollista etten sanois.
Paistettiin ja maustettiin kala, ja ihan rehellisesti yksi parhaista dinnereistä mitä oon koskaan syöny. (Mä taidan sanoa tän aika usein??) MUTTA, kala oli niin tuoretta, että se "hajosi" paistaessa pannulle, jakautui omiin osiinsa, ja maistu taivaalliselta. Koko nautinnon täydensi meijän vaalima kuiva valkkaripullo, jota oltiin säästelty siihen hetkeen kun miehet tuo sitä ruokaa sieltä merestä. En vaan pääse yli siitä miten hyvää se oli. Nam!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti