ma 24.1.2011 Fowlers Bay - Kimba 362km (3.086km)
Ihanaisesta Fowlers Baysta matka jatkui eteenpäin Kimbaan. Tänäänkin, kuten lähes kaikkina muinakin päivinä tarkoituksena oli ajaa niin pitkään kuin mahdollista. Emme jaksaneet herätä aamulla liian aikaisin, joten päätimme jo edellisenä iltana, että lähdemme liikkelle kunhan aamukahvit on juotu ja kamat pakattu. Matkalla pysähdyimme vielä ostamaan illan ruoat kaupasta, sekä poikkesimme lounaalle, joten päivän kilometreiksi kertyi säälittävät 362km.
Fiksua sinänsä, varsinkin päivälle, jonka tarkoitus on olla ajopäivä. Pääsimme lähtemään liikenteeseen vähän ennen yhtätoista, eli myöhään. Kenguruiden sekä muiden liikkuvien eläinten takia ajaminen ei ole suositeltavaa hämärän aikaan, ja koska aurinko rupeaa laskemaan vähän kuuden jälkeen ei aikaa loppupeleissä jää niin paljon, jos ei jaksa herätä auringon kanssa samaan aikaan, ja Vesa taitaa olla meistä ainut joka jaksaa (ainakin hetkittäin..) :)
Aamulla rupeaa muodostumaan jo rutiiniksi, että jossain vaiheessa havahdun unesta siihen, että Vesan herätyskello rupeaa soimaan riippumatossa (aina liian aikaisin). Yritän sympatiasyistä pistää oman kellon soimaan samaan aikaan, mutta en ole vielä kertaakaan päässyt ylös kahden ensimmäisen torkun aikana. Useiden 10 minuutin torkkujen seurauksena Vesa rupeaa huutelemaan ulkopuolella että olis jo (viimein!) aika nousta, tai se purkaa teltan meidän ympäriltä. Saan jotenkin itteni vedettyä teltasta ulos, kun Ville torkkuu vielä toiset tuplat päälle. Kun pääsen teltasta ulos, huomaan Riinan istuvan unenpöpperössä autossa tukka sekaisin, ja sanovan "aamuheräämiset EI sovi mulle, oon niin kärttynen! Miks pitää AINA herätä näin aikasin?" (sinänsä koomista naiselta, joka kuitenkin nukkuu noin 20h vuorokaudessa. ;)) Joku laittaa veden kiehumaan että saadaan kahvit tehtyä, ja jollain konstilla saadaan useimmiten Villekin nousemaan. Villen eräkoulun seurauksena osataan Riinan kanssa jo kahdestaan purkaa teltta nopeasti, ja jopa niin että se mahtuu sen omaan telttapussiin (kyllä, vetoketjukin menee kiinni). Samaan aikaan kun meijän teltan purkaminen on käynnissä, Vesa hoputtaa Villeä auton pakkaamisessa. Pojat köyttävät kamat katolle, ja päästään matkaan. Nopeimmillaan pakkaus on suoritettu vajaassa tunnissa, pisimmillään noin neljässä tunnissa.
No perille kuitenkin päästiin, vaikka se nyt olikin maantien varteen hiekkaiselle leirintäalueelle (taas) Kimbaan. Paikka ei sinänsä ollut hassumpi, mutta koska sekin oli aavikon läpi kulkevan tien varrella, ja tarkoitettu vain yön yli yöpymiseen, ei paikassa ollut mitään hohdokasta. Paitsi nyt tietenkin ihan mieletön tähtitaivas, muutama tähdenlento, ja linnunrata (koska valosaastetta ei ollut ympärillä..). Niin, ja oli auringonlaskukin hieno, ja keli oli lämmin. Joo, ja kyllähän me syötiinkin tosi hyvin, ostettiin kunnon kokolihapihvit, ja väsättiin ultimate-mega-herkku-kerroshampurilaiset. Kylmä olut kruunas kaiken, paitsi Riinalla pinkki tyttöjen juoma, mutta se sai sen anteeksi.
Illalla pojat vielä pelotteli eräretkeilijä-Riinaa hämähäkeillä, joita ne kaivo maasta. Harmittaa ettei ollu videokamera päällä, koska veikkaan että puolet leirintäalueesta heräsi sievään, joskin kovaääniseen kiljuntaan. Hämähäkki oli kuollut, ja vain puolikas, mutta harva nyt nauttii 5cm pitkän karvaisen otuksen ilmestymisestä nenän eteen. Seuraavana päivänä selvisi, että kyseisen hämähäkin nimi on trap door spider, ja sen puremaan tarvitaan sairaalahoitoa.. Ihan hyvä ettei noi saanu kiinni elävää hämähäkkiä.
ti 25.1.2011 Kimba - Adelaide 487km (3.573km)
Tiistaina pääsimme lähtemään aikaisin, koska emme olleet jaksaneet purkaa autoa kokonaan edellisenä iltana. Oltiin perillä Adelaidessa noin kahden aikaan, ja käytimme ensimmäiset tunnit leirintäalueen etsintään. Olimme alunperin kaavailleet, että nukkuisimme hostellissa muutaman yön, jotta pääsisimme keskustaan vaihtelun vuoksi. Australia Daysta johtuen (joka on keskiviikkona 25.1) kaikki majoitukset oli kuitenkin buukattu täyteen, kuten myös keskustan leirintäaluteet, joten päädyimme 6km päähän mukavaan paikkaan, missä voi bongailla eläviä koaloita puista.
Oli jännä fiilis kun sai taas kännykän toimimaan, ja pääsi nettiin pitkästä aikaa. Viimeiset 1,5 viikkoa on kännyköissä ollut kenttää noin puoli tuntia kerrallaan, maksimissaan joka toinen päivä, kun ajettiin jonkun vähän isomman kaupungin läpi. Blogiakaan en ollut saanut laitettua luettavaksi, sillä yhdelläkään leirintäalueella, jolla pysähdyimme, ei ollut toimivaa tietokonetta. Tästä johtui myös useamman päivityksen postaus saman päivän aikana.
Adelaiden ensimmäinen päivä ei pitänyt sisällään ihmeitä, kohokohta oli ehkä illallinen italialaisessa ravintolassa, ja joukkoliikenteen käyttäminen pitkästä aikaa. No, natiseva bussi nyt ei ollu erityisen hohdokas, mutta oli ihanaa nähdä ihmisiä, ja elämää ympärillään. Kävimme myös hoitamassa tärkeät hommat netissä, ja tsekkaamassa rahatilanteen sekä päivittämässä fb-statukset (tietty! :oP). Illalla menimme nukkumaan sopivaan aikaan, jotta pääsisimme valloittamaan Adelaiden yöelämän seuraavana päivänä Aussipäivän merkeissä.
ke 26.1.2011 Adelaide (3.573km) - Australia Day
Ausseissa parlamentti hoitaa päätökset, ja virallinen hallitsija on Englannin kuningatar. Australia Dayn virallinen merkitys ei ole mulle vieläkään selvinnyt, mutta meininki näyttää lähinnä Suomen vapulta. Bileissä juhlitaan Australiaa - ylläri.
Aamulla oli ihana fiilis, kun tiesi, että illalla pääsi pitkästä aikaa juhlimaan. Saisi laittaa tukan, pistää mekon päälle ja jopa meikkiä naamaan. Illalla oli tarkotus laittaa jalalla koreasti, vallottaa muutama tanssilattia ja rokata Adelaide. Heräilimme auringossa ensin noin 4 tuntia, jonka jälkeen laittauduimme Riinan kanssa noin 4 tuntia. Oikeesti, siinä meni ihan tosi hirveen pitkään, mutta oli nautinto kun ei ollut mihinkään mikään kiire.
Päästiin lähtemään viiden jälkeen, ja napattiin taksi rannalle, tarkotuksena löytää joku hyvä rafla missä pääsis täyttämään vatsan kohtuullisen halvalla. Mikä shokki kun päädyttiin bulevardille, tuntui kuin olis matkustanu aikakoneella takasin Suomen vappuun joko Espalle tai kaivariin. Ensimmäinen asia, mikä tuli vastaan oli kaksi honteloa poikaa uhoamassa toisilleen, ja joku hieman pyöreähkö mimmi raivoamassa toiselle pojista. Kaverit pitelivät poikia kiinni, joku juoksi hakemaan poliisin. Tyttö mesosi rumalla karjuntaäänellään jotain käsittämätöntä kaatokännissä, meikit poskille levinneenä ja vaatteet parhaat päivänsä nähneinä (eli 5v sitten, kun oli vielä sen 20kg hoikempi). Jatkettiin suosiolla eteenpäin.
Päästiin rannalle, jossa nähtiin joku ipana haistattelemassa pokelle baarin ovella "I got in you sucker!!" - juu no hieno juttu jos oot päässy alaikäsenä baariin, ja vielä hienompi juttu haistatella pokelle matkalla ulos. Sillä varmasti varmistaa pääsyn sinne myös seuraavana iltana. - Mikä älyn riemuvoitto.
No, jatkettiin eteenpäin, ja löydettiinkin sitten kiva intialainen, mistä sai loistosapuskaa. Vedettiin curryt ja vindaloot naamaan, jonka jälkeen suunnattiin muutaman auttavan neuvon saattelemina pullokauppaan. Australiassa on vähän sama alkoholipolitiikka kun Suomessa, mutta parempi, toissaalta huonompi. (- olipa meinaan selkeä lause..?!?). Mitään alkoholituotteita ei saa myydä normaaleissa elintarvikekaupoissa, vaan kaikki alkoholituotteet pitää ostaa bottleshopeista (=pullokaupoista), vähän niinkuin Suomen Alkosta. Hyvä puoli tässä on se, että millään pullokaupalla ei ole monopoliasemaa, vaan eri ketjut voivat kilpailla keskenään, ja antaa hyviä tarjouksia tuotteistaan. Olemalla viinin ystävä oppii aika nopeasti mikä pullokauppa on sun kaveri, ja missä saa vaan kalliita hifistelytuotteita, ja mitkä paikat ovat paremmat rantojen miehille.
Pullokaupan jälkeen jatkettiin hetkeksi joen rantaan katselemaan kaupungin valoja, jonka jälkeen muutaman sattumuksen kautta päädyttiin lopulliseen yökerhoon. Paikka oli mukava, musiikki hyvää ja jengi iloista. Drinkit nyt oli aivan sikahintasia, mutta loppuillastaa siitä ei tarvinnut enää välittää..
Olin ostamassa itselleni ja Villelle juomaan, kun joku Antonio Banderaksen näköinen mies tuli tarjoamaan seuraa ja maksamaan drinkkejä;
- Banderas; "Hei beibi, mitä juot?"
- Minä; "Äläs nyt osta mulle mitään, otan mulle ja poikaystävälle nää"
- Banderas; "Kato beibi raha ei o mulle ongelma, oon kuitenkin DJ"
- Minä; "Juu no voin ihan ite maksaa nämä"
Tarjoon baarimikolle 20:stä, mutta Banderas nappaa sen mun kädestä, antaa takasin ja hoitaa maksun. No, kiitän, ja lähen kavereitten luokse drinkkien kanssa. Banderas tulee siihen hengailemaan, esittelen sen muille, ja kuuntelen tän herra-isoherra-DJ:n juttuja. Hän on kova jätkä, siis DJ (jos ei jollekkin tullut jo selväksi), asuu penthousessa tässä ihan vieressä, omistaa yökerhon ja ties mitä. Jonkun aikaa se sitä jatkaa, kutsuu tanssimaan sinne dj-koppiin ja kohta lähteeki soittamaan.
Mutta voi ei MIKÄ LÄPPÄ. Meinasin revetä nauruun tanssilattialla ku tää kova DJ (ou mai gaad!) rupes vetämään sitä keikkaansa. Siis jätkällä on mukana pino poltettuja cd-levyjä, joita se iskee summittain vaan soittimeen. Sillä on joku tietokoneohjelma, joka muuttaa ne biisit samaan tahtiin, ja vaihtaa sitte ne. Anteeks mutta se oli niin koomista, naurattaa vieläkin. Biisien vaihdot ei mee yhtään putkeen, peräkkäin tulevat kappaleet ei sovi yhteen, ne vaihtuu tönkösti, ja kuulostaa ihmeelliseltä, koko aikana se ei tee mitään muuta kun vaihtaa niitä levyjä. Se iskee silmää mimmeille sieltä kopistansa, on olevinaan kova jätkä ja mä meinaan kuolla myötähäpeään. Mikä parasta, se tekee välillä sellasta krätsäys (miten se nyt kirjotetaankaan) ääntä, jossain ihan ihmeellisissä kohdissa. Moni varmaan tietää, jos on joskus päässyt leikkimään levareilla, mitä se tarkottaa. Eli vedellään sitä levyä edestakas ja ollaan olevinaan Run DMC tms. En mä nyt itekkään osaa soittaa levyjä, mut hitto osaan mä nyt cd soitinta käyttää. Apua. :D
Hyvä puoli tossa oli se, että drinkkejä tuli illan mittaan, itse ei tarvinnu ostaa mitään. Riina meni vähäks aikaa jorailemaan sinne koppiin, ja aiheutti aussipimuissa vihan tunteita, ja otti vastaan murhaavia katseita. Pojatkin sai reput turvaan sinne baarissaoloajaksi, koska narikkaa ei ollut.
Lähettiin tän loisto-DJ:n kemuista joskus kolmen pintaan, ja mentiin tyydyttämään nälästä kurnivat vatsamme Hungry Jack'siin (eli paikalliinen Carrols). Oli ihana saada hamppari väsyneinä aamuyön tunteina, ja todistaa työntekijän maltin menetys. Joku ihme juniori tuli räyhäämään sinne pikaruokalaan kun oltiin syömässä, paisko ruoat ja limut lattialle, haistatti paskat työntekijöille ja lähti ulos. Kassalla ollut työntekijä ei ottanut palautetta vastaan ihan perinteisellä tyylillä, se täytti pienen juoman kokiksella, astui ulos ovesta, ja *paf!* heitti limun räyhääjän selkään nelikaistaisen tien toiselle puolelle. Koko ravintola puhkesi aplodeihin, ja työntekijä punastu.
Ilta oli loistava, mutta niin rankka että tarvitsen varmaan viikon palautumisen ennen kuin oon valmis kohtaaman yön uudelleen. Vaikka olis kuinka rikkaita Penthouse DJ:tä tarjoomassa "hei beibi ihan mitä vaan" - yeah right! :D
Yesterday is history, Tomorrow is a mystery, Today is a gift. That's why it's called The Present
lauantai 29. tammikuuta 2011
torstai 27. tammikuuta 2011
la 22.1.2011 - su 23.1.2011
la 22.1.2011 Madura - Fowlers Bay 785km (2.724km)
Tällekkin päivälle meillä oli tarkoituksena ajaa vain niin pitkälle kuin mahdollista. Koska Vesa lentää takaisin Suomeen helmikuun 20pvä, on aikaa enää 4 viikkoa jäljellä. Yritetään päästä itärannikolle mahdollisimman nopeesti, jolloin meille jää sinne enemmän aikaa, eikä tarvi stressata siitä miten saadaan siellä aika riittämään. Oltiin ajettu koko päivä, ja kello rupes lähestymään viittä kun Vesa bongas kyltin jostain paikasta, hiekkatien päässä. Päätettiin käydä kurkkaamassa JOS kävis tuuri ja se olis kiva paikka. Alku ei näyttäny lupaavalta, tie oli ihan hirveessä kunnossa, pelkkää nimismiehen kiharaa jolla mikään nopeus ei ollu ei ollu oikea nopeus. Autossa ei kuullu mikään, ja sekunti sekunnilta olin enemmän ja enemmän varma että kohta se koko Landcruiseri on palasina jossain ojassa.
Onneks ajettiin perille, paikka oli aivan mieletön kymmenen talon kylä hiekkadyynien keskellä meren rannalla. Saatiin teltta pystyyn nurtsille (mikä jo on luxusta), ja leirintäalueen vieressä oli pitkä laituri mistä sai kalastettua squidia eli vähän niinku mustekalaa mut ei lähellekkään. Päätettiin samantien kun saavuttiin, että tänne on pakko jäädä vähintään 2 yöksi - ihan uskomaton paikka. Ainoa ongelma oli, että meillä oli ruoat aika lopussa.
Koska Australiassa ei monien osavaltioiden välillä saa kuljettaa hedelmiä tai vihanneksia pikkukärpästen leviämisen takia, meillä oli vain 2 edellisen päivän jämäruoat jäljellä, sekä aavikko-osuudelle ostetut varasäilykkeet, perinteisesti papuja, tonnikalaa ja nuudeleita. Yritettiin olla kuitenkin niin fiiliksissä paikasta että päätettiin että noillakin on nyt pärjättävä. Seuraavana päivänä pojat vaikka kalastais meille jotain ruokaa - yeah right! :D
su 23.1.2011 Fowlers Bay (2.724km)
Ah, miten ihanaa olikaan nukkua pitkään aamulla. Aamujen kuuden herätykset, ja pitkät ajomatkat rupesi jo tuntumaan. Meijän menopelillä ei kannata ajaa yli 90km/h, koska muuten se vie ihan liikaa kaasua ja bensaa.
Päivän ohjelma oli aika selkeä. Pojat halus lähtee kalastamaan ja ajelemaan nelivetoreittejä dyyneille, me haluttiin ottaa aurinkoa Riinan kanssa. Kun Ville ja Vesa lähti, ne tapas Melbournelaisen pariskunnan porttien ulkopuolella. Kaverit oli lomalla samassa paikassa, nainen oli automekaanikko ja mies omisti baareja Melbournessa. (Lähtiessä ne kävi vielä sanomassa, että jos tullaan Melbourneen, meillä on muutaman päivän majotus sekä baariduunia tiedossa, jos halutaan.) Sattumalta tällä mekaanikolla oli vielä joku helppokäyttönen härveli, jolla sai renkaista ilmaa pois, mukana, ettei tarvinnu kaivaa kompuraa esiin. Plus ne oli menossa kalaan dyynien yli paikkaan josta sai kuulemma lohta. (teijän olis pitäny nähdä poikien naamat...)
Meni ehkä puolisen tuntia, kun auto ajo takas pihaan ja Ville huutaa "Se mesta on niin siisti teijän on tultava pakatkaa kamat menoks ja se reitti on niin hieno!!" - juu.. mä saan aina sydämen tykytyksiä ja rytmihäiriöitä kun puhutaan jostain vähänkään enemmän offroadista, jos se ei tapahdu hevosen selässä - ja ei, se että autossa on MONTA hevosvoimaa ei lasketa! Suostutaan lähtemään mukaan koska "ei se o edes NIIN paha reitti" ja koska se biitsi on ihan järjettömän pitkä kuun muotonen ja oma periaatteessa.
No ei joo ollu paha.. taas muistan minkä takia mulla on se "oh fuck bar" kiinni kojelaudassa, ja missä kohtaa oli hyvä pitää kiinni kauhukahvasta ja koska katosta. Jossain vaiheessa pelkään että auto kaatuu takaperin ympäri (no fine, se ei oikeesti ollu noissa mäissä mahdollista edes..) ja välillä taas mennään 30-asteen kulmassa sivuttain. Villen naama on ku hangon keksi (jos nyt saan käyttää näin mautonta ilmausta), ja mä ja Riinan näytetään kipeiltä vampyyreiltä. Mut oikeesti, se biitsi oli ihan mieletön, aivan super. Tuli sellanen olo ku olis ollu lapsi hyvässä karkkikaupassa, mistä ei tarvinnu lähtee pois. Hypittiin siinä hiekassa, käaytiin uimassa jäätävissä aalloissa ja otettiin hyviä valokuvia (tosin, mitä muuta kuin hyvää voi nyt odottaa ku on niin hyvät mallit.. :oP)
Koska ei haluttu jäädä kalaan niin pitkäks aikaa, Ville nakkas meijät takas leirintäalueelle jonkun ajan kuluttua, eikä varmaan yhtään sen takia, että halus ajaa sen reitin VIELÄ muutaman kerran lisää. Palvottiin ystäväämme aurinkoa vielä hetken aikaa ja odoteltiin poikien palaavan, että voitaisiin aloittaa papu-tonnikala-nuudeli-gourmet-elämyksen tekeminen. Mutta mitä tulikaan, kaksi ehkä maailman ylpeintä kalastajaa 2,7 kiloisen lohen kanssa. Oikeesti, se mötikkä oli aika jäätävä ja MIKÄ helpotus ettei tarvinnu tuhlata kalliita gourmet ruokia näin varhain. (Poikien lisäys; Ville:"Kesti ehkä puol tuntia saada se kala ylös, ensin Vesa luuli että se oli kiinni jossain pohjassa tai kivessä tai vastaavassa". - Liisa: "miltä tuntu?" - Vesa: "Ehkä elämääkin hienommalta kun näin kalan kimmeltävän kyljen hehkumassa kuumasti paistavassa iltapäiväauringossa, kun se ui aallonharjaa pitkin.") - Aika runollista etten sanois.
Paistettiin ja maustettiin kala, ja ihan rehellisesti yksi parhaista dinnereistä mitä oon koskaan syöny. (Mä taidan sanoa tän aika usein??) MUTTA, kala oli niin tuoretta, että se "hajosi" paistaessa pannulle, jakautui omiin osiinsa, ja maistu taivaalliselta. Koko nautinnon täydensi meijän vaalima kuiva valkkaripullo, jota oltiin säästelty siihen hetkeen kun miehet tuo sitä ruokaa sieltä merestä. En vaan pääse yli siitä miten hyvää se oli. Nam!
Tällekkin päivälle meillä oli tarkoituksena ajaa vain niin pitkälle kuin mahdollista. Koska Vesa lentää takaisin Suomeen helmikuun 20pvä, on aikaa enää 4 viikkoa jäljellä. Yritetään päästä itärannikolle mahdollisimman nopeesti, jolloin meille jää sinne enemmän aikaa, eikä tarvi stressata siitä miten saadaan siellä aika riittämään. Oltiin ajettu koko päivä, ja kello rupes lähestymään viittä kun Vesa bongas kyltin jostain paikasta, hiekkatien päässä. Päätettiin käydä kurkkaamassa JOS kävis tuuri ja se olis kiva paikka. Alku ei näyttäny lupaavalta, tie oli ihan hirveessä kunnossa, pelkkää nimismiehen kiharaa jolla mikään nopeus ei ollu ei ollu oikea nopeus. Autossa ei kuullu mikään, ja sekunti sekunnilta olin enemmän ja enemmän varma että kohta se koko Landcruiseri on palasina jossain ojassa.
Onneks ajettiin perille, paikka oli aivan mieletön kymmenen talon kylä hiekkadyynien keskellä meren rannalla. Saatiin teltta pystyyn nurtsille (mikä jo on luxusta), ja leirintäalueen vieressä oli pitkä laituri mistä sai kalastettua squidia eli vähän niinku mustekalaa mut ei lähellekkään. Päätettiin samantien kun saavuttiin, että tänne on pakko jäädä vähintään 2 yöksi - ihan uskomaton paikka. Ainoa ongelma oli, että meillä oli ruoat aika lopussa.
Koska Australiassa ei monien osavaltioiden välillä saa kuljettaa hedelmiä tai vihanneksia pikkukärpästen leviämisen takia, meillä oli vain 2 edellisen päivän jämäruoat jäljellä, sekä aavikko-osuudelle ostetut varasäilykkeet, perinteisesti papuja, tonnikalaa ja nuudeleita. Yritettiin olla kuitenkin niin fiiliksissä paikasta että päätettiin että noillakin on nyt pärjättävä. Seuraavana päivänä pojat vaikka kalastais meille jotain ruokaa - yeah right! :D
su 23.1.2011 Fowlers Bay (2.724km)
Ah, miten ihanaa olikaan nukkua pitkään aamulla. Aamujen kuuden herätykset, ja pitkät ajomatkat rupesi jo tuntumaan. Meijän menopelillä ei kannata ajaa yli 90km/h, koska muuten se vie ihan liikaa kaasua ja bensaa.
Päivän ohjelma oli aika selkeä. Pojat halus lähtee kalastamaan ja ajelemaan nelivetoreittejä dyyneille, me haluttiin ottaa aurinkoa Riinan kanssa. Kun Ville ja Vesa lähti, ne tapas Melbournelaisen pariskunnan porttien ulkopuolella. Kaverit oli lomalla samassa paikassa, nainen oli automekaanikko ja mies omisti baareja Melbournessa. (Lähtiessä ne kävi vielä sanomassa, että jos tullaan Melbourneen, meillä on muutaman päivän majotus sekä baariduunia tiedossa, jos halutaan.) Sattumalta tällä mekaanikolla oli vielä joku helppokäyttönen härveli, jolla sai renkaista ilmaa pois, mukana, ettei tarvinnu kaivaa kompuraa esiin. Plus ne oli menossa kalaan dyynien yli paikkaan josta sai kuulemma lohta. (teijän olis pitäny nähdä poikien naamat...)
Meni ehkä puolisen tuntia, kun auto ajo takas pihaan ja Ville huutaa "Se mesta on niin siisti teijän on tultava pakatkaa kamat menoks ja se reitti on niin hieno!!" - juu.. mä saan aina sydämen tykytyksiä ja rytmihäiriöitä kun puhutaan jostain vähänkään enemmän offroadista, jos se ei tapahdu hevosen selässä - ja ei, se että autossa on MONTA hevosvoimaa ei lasketa! Suostutaan lähtemään mukaan koska "ei se o edes NIIN paha reitti" ja koska se biitsi on ihan järjettömän pitkä kuun muotonen ja oma periaatteessa.
No ei joo ollu paha.. taas muistan minkä takia mulla on se "oh fuck bar" kiinni kojelaudassa, ja missä kohtaa oli hyvä pitää kiinni kauhukahvasta ja koska katosta. Jossain vaiheessa pelkään että auto kaatuu takaperin ympäri (no fine, se ei oikeesti ollu noissa mäissä mahdollista edes..) ja välillä taas mennään 30-asteen kulmassa sivuttain. Villen naama on ku hangon keksi (jos nyt saan käyttää näin mautonta ilmausta), ja mä ja Riinan näytetään kipeiltä vampyyreiltä. Mut oikeesti, se biitsi oli ihan mieletön, aivan super. Tuli sellanen olo ku olis ollu lapsi hyvässä karkkikaupassa, mistä ei tarvinnu lähtee pois. Hypittiin siinä hiekassa, käaytiin uimassa jäätävissä aalloissa ja otettiin hyviä valokuvia (tosin, mitä muuta kuin hyvää voi nyt odottaa ku on niin hyvät mallit.. :oP)
Koska ei haluttu jäädä kalaan niin pitkäks aikaa, Ville nakkas meijät takas leirintäalueelle jonkun ajan kuluttua, eikä varmaan yhtään sen takia, että halus ajaa sen reitin VIELÄ muutaman kerran lisää. Palvottiin ystäväämme aurinkoa vielä hetken aikaa ja odoteltiin poikien palaavan, että voitaisiin aloittaa papu-tonnikala-nuudeli-gourmet-elämyksen tekeminen. Mutta mitä tulikaan, kaksi ehkä maailman ylpeintä kalastajaa 2,7 kiloisen lohen kanssa. Oikeesti, se mötikkä oli aika jäätävä ja MIKÄ helpotus ettei tarvinnu tuhlata kalliita gourmet ruokia näin varhain. (Poikien lisäys; Ville:"Kesti ehkä puol tuntia saada se kala ylös, ensin Vesa luuli että se oli kiinni jossain pohjassa tai kivessä tai vastaavassa". - Liisa: "miltä tuntu?" - Vesa: "Ehkä elämääkin hienommalta kun näin kalan kimmeltävän kyljen hehkumassa kuumasti paistavassa iltapäiväauringossa, kun se ui aallonharjaa pitkin.") - Aika runollista etten sanois.
Paistettiin ja maustettiin kala, ja ihan rehellisesti yksi parhaista dinnereistä mitä oon koskaan syöny. (Mä taidan sanoa tän aika usein??) MUTTA, kala oli niin tuoretta, että se "hajosi" paistaessa pannulle, jakautui omiin osiinsa, ja maistu taivaalliselta. Koko nautinnon täydensi meijän vaalima kuiva valkkaripullo, jota oltiin säästelty siihen hetkeen kun miehet tuo sitä ruokaa sieltä merestä. En vaan pääse yli siitä miten hyvää se oli. Nam!
to 20.1.2011 - pe 21.1.2011
to 20.11.2011 Walpole - Salmon Gums (Lohi-ikenet tms :oP) 730km (1.315km)
No, Salmon Gumsiinhan meijän oli päästävä pelkästään sen takia, että sen nimi oli niin siisti. Alkuperäsenä suunnitelmana oli oli ajaa ensin Esperanceen, ja sieltä nousta Norsemaniin seuraavana päivänä. MUTTA koska meillä nyt on toi kunnon ajopeli, päätettiin oikasta koko Esperancen kärjen ohi, ja mennä 4WD-reittiä 100km pätkä. Mun on pakko myöntää, et hetkittäin olin ihan sydän kurkussa ja pelkäsin auton kaatuvan, kun Vesa ja Ville huutaa tyyliin "WUUHUU!!" toisella puolella autoa. Ei siinä mitään, kun reitti oli ohi tuntu ihan mielettömän hyvältä .
Yöpymispaikkana toimi hiekkakenttä junaradan vieressä, mihin oli rakennettu vessat ja suihkut viereen. Sitä pyöritti joku paikallinen asukasyhdistys sillon kun ne päätti sitä pyörittää. Ainoo ongelma oli, että paikka oli pelkkää pölisevää hiekkaa, ja muurahaisia oli ihan sairaan paljon. Vedettiin pikaunet, herättiin kuudelta seuraavana aamuna, juotiin kahvit, pakattiin kamat ja jatkettiin. Ruokana syötiin pikatekoinen pasta bolognese, josta tuli vahingossa taas ihan mielettömän hyvää.
pe 21.1.2011 Salmon Gums - Madura 624km (1.939km)
Perjantaina oli tarkoitus ajaa niin pitkälle kun päästään, ja aloittaa aavikon ylitys. Tie on oikeesti ihan mielettömän tylsää ajaa. Siis onhan se siistiä, mut maisema ei vaihdu parin tuhannen kilsan aikana melkeen ollenkaan, kaikkialla on pölystä, ja jos astut autosta ulos käristyty ravuksi, mutta yöllä on kylmä. Tie on lähinnä suoraa, oikeesti suoraa,esim matkalla oleva Australian pisin suora, 146,6km - aika suora tie. Päästiin Maduraan asti, jossa ylläri - aavikolla kun ollaan, oli kuumaa ja pölyistä. Fiilis oli kylläkin kympissä, loistavaa musaa, varsinki fiiliksen nostattajana Heavyweightt DJ'sien muutama mixtape, mistä paikallisetki aina kyselee "What's this cool shit?!?" :D
Matkan aikana oli huippua kanssa Etelä-Australian jyrkänteet. Sairas tuuli, synkkä ilma ja 50m jyrkännettä nenän edessä. Seuraava vastaantuleva paikka olisi ollu etelänapa, jos nyt joku hullu siitä jyrkänteiltä sitä merta OLISI halunnu lähetä ylittämään.
Ruoaksi oli herkkua, beef roastia, mitä se nyt sitte onkaan - naudanlihapaistia(?) sekä spagettia. Koska ruoanlaittavälineet koostuu kahdesta valuurautapadasta sekä yhdestä valuurauta pannusta, tehtiin roasti hauduttamalla. Paistettiin eka paistin pinta ruskeeeksi, jonka jälkeen laitettiin se muhimaan punaviini-rosmariini-tomaattikastikkeeseen perunan, sipulin, valkosipulin ja bataatin kanssa. Roastin kanssa tuhottiin yksi viinitilalta hankittu herkku-punaviini. Viini oli maistunu aika täyteläiseltä maistelussa, mutta roastin kanssa sopi täydellisesti. Ps. Iskä, sulle on tätäkin tulossa postissa. ;)
No, Salmon Gumsiinhan meijän oli päästävä pelkästään sen takia, että sen nimi oli niin siisti. Alkuperäsenä suunnitelmana oli oli ajaa ensin Esperanceen, ja sieltä nousta Norsemaniin seuraavana päivänä. MUTTA koska meillä nyt on toi kunnon ajopeli, päätettiin oikasta koko Esperancen kärjen ohi, ja mennä 4WD-reittiä 100km pätkä. Mun on pakko myöntää, et hetkittäin olin ihan sydän kurkussa ja pelkäsin auton kaatuvan, kun Vesa ja Ville huutaa tyyliin "WUUHUU!!" toisella puolella autoa. Ei siinä mitään, kun reitti oli ohi tuntu ihan mielettömän hyvältä .
Yöpymispaikkana toimi hiekkakenttä junaradan vieressä, mihin oli rakennettu vessat ja suihkut viereen. Sitä pyöritti joku paikallinen asukasyhdistys sillon kun ne päätti sitä pyörittää. Ainoo ongelma oli, että paikka oli pelkkää pölisevää hiekkaa, ja muurahaisia oli ihan sairaan paljon. Vedettiin pikaunet, herättiin kuudelta seuraavana aamuna, juotiin kahvit, pakattiin kamat ja jatkettiin. Ruokana syötiin pikatekoinen pasta bolognese, josta tuli vahingossa taas ihan mielettömän hyvää.
pe 21.1.2011 Salmon Gums - Madura 624km (1.939km)
Perjantaina oli tarkoitus ajaa niin pitkälle kun päästään, ja aloittaa aavikon ylitys. Tie on oikeesti ihan mielettömän tylsää ajaa. Siis onhan se siistiä, mut maisema ei vaihdu parin tuhannen kilsan aikana melkeen ollenkaan, kaikkialla on pölystä, ja jos astut autosta ulos käristyty ravuksi, mutta yöllä on kylmä. Tie on lähinnä suoraa, oikeesti suoraa,esim matkalla oleva Australian pisin suora, 146,6km - aika suora tie. Päästiin Maduraan asti, jossa ylläri - aavikolla kun ollaan, oli kuumaa ja pölyistä. Fiilis oli kylläkin kympissä, loistavaa musaa, varsinki fiiliksen nostattajana Heavyweightt DJ'sien muutama mixtape, mistä paikallisetki aina kyselee "What's this cool shit?!?" :D
Matkan aikana oli huippua kanssa Etelä-Australian jyrkänteet. Sairas tuuli, synkkä ilma ja 50m jyrkännettä nenän edessä. Seuraava vastaantuleva paikka olisi ollu etelänapa, jos nyt joku hullu siitä jyrkänteiltä sitä merta OLISI halunnu lähetä ylittämään.
Ruoaksi oli herkkua, beef roastia, mitä se nyt sitte onkaan - naudanlihapaistia(?) sekä spagettia. Koska ruoanlaittavälineet koostuu kahdesta valuurautapadasta sekä yhdestä valuurauta pannusta, tehtiin roasti hauduttamalla. Paistettiin eka paistin pinta ruskeeeksi, jonka jälkeen laitettiin se muhimaan punaviini-rosmariini-tomaattikastikkeeseen perunan, sipulin, valkosipulin ja bataatin kanssa. Roastin kanssa tuhottiin yksi viinitilalta hankittu herkku-punaviini. Viini oli maistunu aika täyteläiseltä maistelussa, mutta roastin kanssa sopi täydellisesti. Ps. Iskä, sulle on tätäkin tulossa postissa. ;)
su 16.1.2011 - ke 19.1.2011
su 16.1.2011 Perth - Bunbury - Busselton 229km (229km)
Ensimmäinen etappi oli Busselton, jossa vietimme yhden yön. Paikka oli ihan järjettömän kallis, mutta toisaalta, samaa hintaluokkaa olivat muutkin paikat ympärillä. Paikanpäällä kerkesimme kokata pienen lihapadan couscousin kanssa, ja nauttia lasilliset viiniä. Pienen kiireen takia, ja varustejärjestelyistä johtuen Vesa päätti nukkua riippumatossa, ja Riina autossa. Tunsin huonoa omaatuntoa kömpiessäni patjalle telttaan neljän "seinän" sisään, mutta yritin olla leikkimättä äitä ja en sanonut mitään.
ma 17.1.2011 Busselton - Gracetown (Margaret River) 48km (277km)
Seuraavana päivänä jatkoimme matkaa Margaret Riverille, missä vietimme kaksi yötä. Olimme saaneet paikasta vinkin yhdeltä aussilta, jonka isä oli Suomalainen, ja joka oli bongannut suomenkielen puheestamme. Hän ei puhunut sanaakaan kieltä, mutta sanoin kiertelevänsä lännessä, ja kertoi paikan olevan edullinen ja siisti. Paikka olikin hyvä, ja saimme hyvän mestan minne pojat saivat taas riippumattonsa roikkumaan. Rupeen ehkä pikkuhiljaa uskomaan, että ne oikeesti haluaa nukkua matoissa, jos paikatki valitaan puiden perusteella. Nukuttiin Riinana kanssa teltassa, josta olin taas onnellinen sillä yö oli kylmä.
ti 18.1.2011 Gracetown (277km)
Seuraavana päivänä nousimme sopivaan aikaan, ja lähdimme liikenteeseen suhteellisen tehokkaasti. Pojat päättivät lähteä kalastamaan, ja me Riinan kanssa viinitiloilemaan. Lähdimme kävelyreitille kinuamalla kyydin paikalliselle suklaatehtaalle noin 12 kilometrin päähän leiristä. Meillä kesti noin 4 tuntia kävellä takaisin leirintäalueelle suklaa, nougat, ja viinimaistiaisten kautta ihanassa auringonpaisteessa. Koska meillä ei ollut kiirettä, poikkesimme useille tiloille, välillä maistellen useampia viinejä, välillä vähemmän. Reissu oli ihan super kiva, ja lenkki teki hyvää. Jalat huomauttelevat kuitenkin vieläkin huonoilla kengillä kävelemisestä, joten uskon ettei samaan ihan hetkeen pysty. Pojat tulivat loistaen takaisin pari tuntia meidän jälkeen - ne oli pyydystäny hain! :) (tosin, koska kenelläkään ei ollut hajua oliko hai syötävä, sa heitettiin takaisin mereen..Jälkeenpäin selvis että sen olis voinu syödä, ja kaikki fish and chipsien kalaleikkeet on melkeen tehty samasta fisusta.)
ke 19.1.2011 Gracetown - Walpole 308km (585km)
Margaret Riveriltä jatkoimme matkaa Walpoleen. Päädyimme paikkaan suositusten perusteella, joita jengi aina heittelee kun kuulee mitä meillä on mielessä, ja minnepäin olemme ajamassa. Walpole on tunnettu ikivanhoista puistaan, jotka ovat järjettömän korkeita ja paksuja. Paikkaan on tehty myös "puunlatvakävely" - 40m korkeuteen viritetty heiluva ja joustava metallihäkkyrä, josta pääsee katselemaan latvojen tasalta maisemia, sekä ihailemaan nättiä luontoa. Ihan rehellisesti paikasta nyt ei saa mitään sen kummempia kiksejä Laosin vaijeriradan jälkeen, missä mentiin muutama sata metriä korkeammalla laaksojen välissä yhtä isojen puiden lomassa, mutta toisaalta, täällä ei ainakaan tarvinnu pelätä henkensä puolesta jatkuvasti.
Leirintäalue oli täällä aika hiekkanen, ilma oli kylmä koska oltiin niin etelässä, ja ilma painostava ja sateisen näkönen. Safka oli onneks loistavaa ja viini hyvää, tehtiin lihapatojen jälkeen kevyt vaihtoehto, feta-avocado-salaatti italialaisten ja australialaisten lihamakkaroiden rinnalle. Nää makkarat on täällä oikeesti jotain ihan älytöntä kun vertaa suomalaisiin. Ne on pelkkää jauhettua lihaa ja mausteita, ja ihan ÄÄÄÄRETTÖMÄN hyviä. Liha sitäpaitsi ei ole vaan eläinten jämäosista kerättyä, vaan ihan kunnon settiä. Suomessa Villen mukaan nää luokiteltais AAA+ luokan makkaroiksi, ja Riina pyys lisäämään, ettei se edes Suomessa syö makkaroita. Makkarat on raakoja, ja ne pitää paistaa ite - tekis mieli ruveta puhtaasti makkaransyöjäksi.
Ensimmäinen etappi oli Busselton, jossa vietimme yhden yön. Paikka oli ihan järjettömän kallis, mutta toisaalta, samaa hintaluokkaa olivat muutkin paikat ympärillä. Paikanpäällä kerkesimme kokata pienen lihapadan couscousin kanssa, ja nauttia lasilliset viiniä. Pienen kiireen takia, ja varustejärjestelyistä johtuen Vesa päätti nukkua riippumatossa, ja Riina autossa. Tunsin huonoa omaatuntoa kömpiessäni patjalle telttaan neljän "seinän" sisään, mutta yritin olla leikkimättä äitä ja en sanonut mitään.
ma 17.1.2011 Busselton - Gracetown (Margaret River) 48km (277km)
Seuraavana päivänä jatkoimme matkaa Margaret Riverille, missä vietimme kaksi yötä. Olimme saaneet paikasta vinkin yhdeltä aussilta, jonka isä oli Suomalainen, ja joka oli bongannut suomenkielen puheestamme. Hän ei puhunut sanaakaan kieltä, mutta sanoin kiertelevänsä lännessä, ja kertoi paikan olevan edullinen ja siisti. Paikka olikin hyvä, ja saimme hyvän mestan minne pojat saivat taas riippumattonsa roikkumaan. Rupeen ehkä pikkuhiljaa uskomaan, että ne oikeesti haluaa nukkua matoissa, jos paikatki valitaan puiden perusteella. Nukuttiin Riinana kanssa teltassa, josta olin taas onnellinen sillä yö oli kylmä.
ti 18.1.2011 Gracetown (277km)
Seuraavana päivänä nousimme sopivaan aikaan, ja lähdimme liikenteeseen suhteellisen tehokkaasti. Pojat päättivät lähteä kalastamaan, ja me Riinan kanssa viinitiloilemaan. Lähdimme kävelyreitille kinuamalla kyydin paikalliselle suklaatehtaalle noin 12 kilometrin päähän leiristä. Meillä kesti noin 4 tuntia kävellä takaisin leirintäalueelle suklaa, nougat, ja viinimaistiaisten kautta ihanassa auringonpaisteessa. Koska meillä ei ollut kiirettä, poikkesimme useille tiloille, välillä maistellen useampia viinejä, välillä vähemmän. Reissu oli ihan super kiva, ja lenkki teki hyvää. Jalat huomauttelevat kuitenkin vieläkin huonoilla kengillä kävelemisestä, joten uskon ettei samaan ihan hetkeen pysty. Pojat tulivat loistaen takaisin pari tuntia meidän jälkeen - ne oli pyydystäny hain! :) (tosin, koska kenelläkään ei ollut hajua oliko hai syötävä, sa heitettiin takaisin mereen..Jälkeenpäin selvis että sen olis voinu syödä, ja kaikki fish and chipsien kalaleikkeet on melkeen tehty samasta fisusta.)
ke 19.1.2011 Gracetown - Walpole 308km (585km)
Margaret Riveriltä jatkoimme matkaa Walpoleen. Päädyimme paikkaan suositusten perusteella, joita jengi aina heittelee kun kuulee mitä meillä on mielessä, ja minnepäin olemme ajamassa. Walpole on tunnettu ikivanhoista puistaan, jotka ovat järjettömän korkeita ja paksuja. Paikkaan on tehty myös "puunlatvakävely" - 40m korkeuteen viritetty heiluva ja joustava metallihäkkyrä, josta pääsee katselemaan latvojen tasalta maisemia, sekä ihailemaan nättiä luontoa. Ihan rehellisesti paikasta nyt ei saa mitään sen kummempia kiksejä Laosin vaijeriradan jälkeen, missä mentiin muutama sata metriä korkeammalla laaksojen välissä yhtä isojen puiden lomassa, mutta toisaalta, täällä ei ainakaan tarvinnu pelätä henkensä puolesta jatkuvasti.
Leirintäalue oli täällä aika hiekkanen, ilma oli kylmä koska oltiin niin etelässä, ja ilma painostava ja sateisen näkönen. Safka oli onneks loistavaa ja viini hyvää, tehtiin lihapatojen jälkeen kevyt vaihtoehto, feta-avocado-salaatti italialaisten ja australialaisten lihamakkaroiden rinnalle. Nää makkarat on täällä oikeesti jotain ihan älytöntä kun vertaa suomalaisiin. Ne on pelkkää jauhettua lihaa ja mausteita, ja ihan ÄÄÄÄRETTÖMÄN hyviä. Liha sitäpaitsi ei ole vaan eläinten jämäosista kerättyä, vaan ihan kunnon settiä. Suomessa Villen mukaan nää luokiteltais AAA+ luokan makkaroiksi, ja Riina pyys lisäämään, ettei se edes Suomessa syö makkaroita. Makkarat on raakoja, ja ne pitää paistaa ite - tekis mieli ruveta puhtaasti makkaransyöjäksi.
Amazing race
Ascotin kuuma hiekkaerämaa oli vihdoin aika jättää taakse. Olimme suunnitelleet, että matka alkaa sunnuntai-aamuna seitsemän aikaan. Loppupeleissä starttasimme pihasta yhden aikaan. Ottaisin tän ihan positiivisenä kehityksenä, sillä viimeksi kun lähdimme reissuun, meillä kesti kolme päivää päästä pelkästään Perthin ulkopuolelle.
Venymistä aiheutti edellisen päivän Swan Valleyn viinitiloilla seikkailu. Lähdimme viiden henkilön voimin valloittamaan paikallisia viinitiloja. Loppupeleissä muutaman tunnin pituiseksi suunniteltu sessio venyi noin viideksi tunniksi, ja hyväksi hiprakaksi. Vaikka pojat eivät sitä myöntäneet, ja Suprekuski-Mervikin pysyi puolueettomana, oli reissu ehkä parhaita viinitilakierroksia ikinä. Bongailimme viinitiloja täysin randomilla, ja eksyimme sattumalta muutaman aivan loistavaan paikkaan, ja saimme autoon lisää lastia. Koska reissu pitkittyi, saimme vielä todistaa jaardien siivousta kauniissa mekossa. Oikeesti, tätä ei voi enemmän enään tyylillä tehdä.
Koska viinitiloilla vain nyt oli niin loistavan hauskaa, saimme autossa kuningasidean mennä iltapalalle joen rantaan. Loppupeleissä pikkugrillailu paisui noin 15 henkilön jokibileiksi, ja jatkui juhlinnalla melkein aamuun kestäneiksi läksiäisiksi. Aivan loistava tapa lähteä ja nähdä kaikki kaverit vielä kerran. Toisaalta, aikataulun kannalta bileet olisi ehkä kannattanut ajoittaa muutamaa päivää aikaisemmaksi.
Viimein päästiin kuitenkin matkaan. Reissuun lähdettin neljän henkilön voimin. Mun ja Villen, Villen veljen Vesan, sekä Ascotissa saadun uuden kaverin Riinan kanssa. Vesa innostui reissuun oikeestaan melkein luvattoman helposti, ja Riina päätti lähetä messiin vähän ennen meidän suomen trippiä. Roberto ei valitettavasti päässyt mukaan, (ja ikävöin sitä ihan luvattoman paljon), mutta uskon, että sillä on paremmat oltavat Suomessa kuin täydessä autossa ja kuumassa auringossa.
lauantai 15. tammikuuta 2011
Amazing race - OZ rocks!
Let the journey begin..
Saavuttiin Australiaan reilun seitsemän tunnin lentämisen jälkeen. Koska Perth on yksi maailman tuulisimmista kaupungeista useiden mittausten mukaan,(muita mm. Cape Town Etelä-Afrikassa, Wellington Uudessa Seelannissa ja Chicago Jenkeissä) on laskeutuminen aina vähän jännää. Meitä edellisen tänne saapuneen suomalaisen kone oli joutunut laskeutuessa nousemaan takaisin ilmaa juuri ennen kenttää, ettei kone olisi laskeutunut terminaaliin. Meilläkin tehtiin pieniä heilautuksia ja kiihdytyksiä, ennen kuin osuttiin ihan kohdalleen.
Mut mikä fiilis! Suomessa oli ihanaa, ja Honkkarissa oli ihanaa, mut Perthiin tulo oli ihan ku olis tullu kotiin. Aurinko paisto pilvettömältä taivaalta, ihmiset hymyili ja oli positiivistä. Vaikka rakastan Suomea, ja suomalaisuutta ja kaikkea siihen liittyvää, en millään jaksaisi sitä ainaista kyräilyä, vihaa, surullistuutta, masentuneisuutta, ongelmia, hiljaisuutta apeutta jne. mikä Suomessa vallitsee. On ihan järjetöntä, mikä ero on Suomalaisten, ja esim. Aussien elämänasenteissa. Suurin osa ihmisistä vois ottaa oppia, - Asioilla on tapana järjestyä, kaikesta asioista ei tarvitse tehdä ongelmia.
Perhtin päiväohjelmat ovat koostuneet lähinna pakkaamisesta, viimehetken järjestelyistä sekä kattotelineen metsästyksestä. Meillä piti olla kattoteline valmiina täällä kun palaamme, mutta se olikin muutaman sentin liian kapea, eikä mahtunut autoon. Onneksi Ville bongasi yhden kaksi päivää ennen starttia, ja päästään matkaan aikataululla.
Alkuperäinen reissusuunnitelma on myös muuttunut. Alunpitäenhän meidän piti ajaa pohjoisen kautta itään, mutta nyt tulvien vallatessa Queenslandia, joudumme muuttamaan reittiä, ja ajamaan Etelärannikon viinialueiden läpi - what a shame :)). Riinan kanssa mietittiin, jos laitetaan pojat ajamaan, ja maistetaan ite tilojen viinit, ihan varmuuden vuoksi.
Ennen lähtöä koin myös mitä absurdeimman tilanteen lääkärissä, kun menin täytättämään vakuutuspapereita. Samaan aikaan, kun lääkäri täytti papereitani, hän latasi usb-tikulle animaation Megamind - oikeesti? :D
Enää on jäljellä viimeset pakkaukset, pikku stressi ja lähtö. Startataan matkaan sunnuntai-aamuna, toivottavasti hyvissä ajoin. Voi olla, etten pääse päivittämään täällä lännessä blogia kauhean ahkerasti. Ainakin taannoisella Exmouth-reissulla nettitikku ei toiminut ollenkaan. Pyrin kuitenkin päivittämään kuulumisa mahdollisimman usein. Take care! :)
Saavuttiin Australiaan reilun seitsemän tunnin lentämisen jälkeen. Koska Perth on yksi maailman tuulisimmista kaupungeista useiden mittausten mukaan,(muita mm. Cape Town Etelä-Afrikassa, Wellington Uudessa Seelannissa ja Chicago Jenkeissä) on laskeutuminen aina vähän jännää. Meitä edellisen tänne saapuneen suomalaisen kone oli joutunut laskeutuessa nousemaan takaisin ilmaa juuri ennen kenttää, ettei kone olisi laskeutunut terminaaliin. Meilläkin tehtiin pieniä heilautuksia ja kiihdytyksiä, ennen kuin osuttiin ihan kohdalleen.
Mut mikä fiilis! Suomessa oli ihanaa, ja Honkkarissa oli ihanaa, mut Perthiin tulo oli ihan ku olis tullu kotiin. Aurinko paisto pilvettömältä taivaalta, ihmiset hymyili ja oli positiivistä. Vaikka rakastan Suomea, ja suomalaisuutta ja kaikkea siihen liittyvää, en millään jaksaisi sitä ainaista kyräilyä, vihaa, surullistuutta, masentuneisuutta, ongelmia, hiljaisuutta apeutta jne. mikä Suomessa vallitsee. On ihan järjetöntä, mikä ero on Suomalaisten, ja esim. Aussien elämänasenteissa. Suurin osa ihmisistä vois ottaa oppia, - Asioilla on tapana järjestyä, kaikesta asioista ei tarvitse tehdä ongelmia.
Perhtin päiväohjelmat ovat koostuneet lähinna pakkaamisesta, viimehetken järjestelyistä sekä kattotelineen metsästyksestä. Meillä piti olla kattoteline valmiina täällä kun palaamme, mutta se olikin muutaman sentin liian kapea, eikä mahtunut autoon. Onneksi Ville bongasi yhden kaksi päivää ennen starttia, ja päästään matkaan aikataululla.
Alkuperäinen reissusuunnitelma on myös muuttunut. Alunpitäenhän meidän piti ajaa pohjoisen kautta itään, mutta nyt tulvien vallatessa Queenslandia, joudumme muuttamaan reittiä, ja ajamaan Etelärannikon viinialueiden läpi - what a shame :)). Riinan kanssa mietittiin, jos laitetaan pojat ajamaan, ja maistetaan ite tilojen viinit, ihan varmuuden vuoksi.
Ennen lähtöä koin myös mitä absurdeimman tilanteen lääkärissä, kun menin täytättämään vakuutuspapereita. Samaan aikaan, kun lääkäri täytti papereitani, hän latasi usb-tikulle animaation Megamind - oikeesti? :D
Enää on jäljellä viimeset pakkaukset, pikku stressi ja lähtö. Startataan matkaan sunnuntai-aamuna, toivottavasti hyvissä ajoin. Voi olla, etten pääse päivittämään täällä lännessä blogia kauhean ahkerasti. Ainakin taannoisella Exmouth-reissulla nettitikku ei toiminut ollenkaan. Pyrin kuitenkin päivittämään kuulumisa mahdollisimman usein. Take care! :)
tiistai 11. tammikuuta 2011
Hongkong part3 - the final cut
Niin.. jos on vielä 8 tuntia lennon lähtöön, ja on jo 2 tuntia istunut kentällä poikien nukkuessa läppäri sylissä, mitä muutakaan tekisin kun summaisin pikaisen Honkkari-visiitin kasaan. Kiitos hyvin toimivien tietoliikenneyhteyksien, täällä on lähes kaikkialla kaupungissa ilmainen wifi, mikä helpottaa huomattavasti suunnistusta ja leikkimistä ympäriinsä.
Kaupunki on ihana, mutta hämmentävä. Joka paikassa on ihmisiä, siis aivan kaikkialla. Kaikki kasvaa ylöspäin, ja koska kaupunki on rakennettu vuoren rinteelle, näyttää kaikki vielä suuremmalta. Parina päivänä bongattiin aurinko, kun se paistoi rakennusten välistä, ja heijastui yhden pilvenpiirtäjän ikkunan kautta kadulle. Edes pierutemput eivät onnistu täällä. (Jos joku ei tiedä mikä on pierutemppu; Jos pierettää, voi vaivihkaa päästää "hiljaisen hiihtäjän" esim. kaupassa sovitustankojen väliin, ja kävellä pois. Haju jää leijumaan ja kukaan ei hoksaa että pierasit.) Itsehän tätä en ole tehnyt.
Hong Kong on ihan älyttömän siisti, en nähnyt yhtään torakkaa tai rottaa, mitä esim. Kuala Lumpurissa juoksi jalkojenkin välistä. Yksi ainoa ryöttänen vessa tuli vastaan, ja sekin oli Mäkin - yllätys sinänsä, yleensä ne on ollu siisteimpiä. Paikka on shoppaajan paratiisi. Ostettavaa olis niin järjettömän paljon että välillä tuntu ettei uskaltanut mennä minnekkään sisälle, ettei koko matkabudjetti olis TAAS kadonnut taivaan tuuliin.
Päiväohjelmat koostui aika hyvin ympäri pyörimisestä, syömisestä ja nukkumisesta. Jet lag paino taas päälle, mulla pää tukossa ja nuha ja kurkku kipee (jei!), Ville ja Vesa taas järjettömissä univeloissa. Just kun rupes olo normalisoituu, lähtee yölennot Perthiin, joka tarkottaa taas unetonta yötä ja rytmin sekottamista. Onneks on Cathayn kone, vaikka se on vanhempi (vanhempi siis kuin se millä tultiin tänne Milanosta), veikkaan että se hakkaa Finskin vanhukset mennen tullen. Ainaki lentoemännät on ystävällisiä, ja ruoka hyvää.
Lentämisessä on jännä, miten tuntuu että siihen ei koskaan totu. Mun järjetön lentopelko alkaa onneks kuitenkin pikkuhiljaa hellittämään, koska viimeset lennot on menny niin hyvin. Silti, ajatus pieneen purkkiin ahtautumisesta muiden kanssa ahdistaa.
Aina. Jostain syystä (god knows why?!) joudun istumaan pikkulasten viereen. Ei sillä, kaikki sympatia vanhemmille ja muksut on kivoja, mut EI kun ne parhaimmillaan jaksaa huutaa sen 5h putkeen, nukkua tunnin, ja jatkaa seuraavat 4h. Parasta on, jos lapsi on vähän vanhempi, ja se ei huuda, mutta haluaa kuitenkin saada itsensä huomatuksi. Kyseisillä ipanoilla harvoin käy mielessä, että penkkin taukoamatta potkiminen voi tuntua todella ärsyttävältä edessä istuvan henkilön mielestä. Jos edes vanhemmat eivät kiinnitä huomiota jälkikasvunsa toimintaan, on nautinto taattu. Mikään ei voita tunnetta, kun joka ikisellä hetkellä, kun olet lipumassa epämiellyttävässä kippura-asennossa viimeinkin unten maille, ja PAM- lamauttava potku osuu ristiselkään. Muutama murhaava katse vanhemmille (-> äiti tuhahtaa, ei tee mitään). Jatkat tuudittautumista rauhaan, PAM! toinen potku, mainitset ystävällisesti asiasta, ei vaikutusta. Jossain vaiheessa isä huomaa, että penskat eivät pysy äidin kontrollissa, ja tulee istumaan taaimmaiselle penkkiriville muksujen kanssa, ottaen nuoremman syliin rauhoittumaan. PAM PAM PAM! penska latoo tasajalkapotkuja kuin paraskin mäkihyppääjä suoraan niskatyynyyn. Ei naurata.
Usein lentokoneisiin mahtuu myös tuijottajia - henkilöitä, jotka eivät saa silmiään irti toisista matkustajista. Parhaimmillaan henkilöt saattavat kääntyä penkillä ympäri, ja tuijottaa taaksepäin. Ymmärrän hyvin, jos kyseessä on lapsi, joka istuu vanhempien sylissä, tai seisoo penkillä väärinpäin kuluttamassa aikaa. Nämä ovat vain hauskoja, ja usein itsellekkin aivotonta ajanvietettä kun joku nauraa siitä, kun nostat kättä. Paras oli ehkä reiluissa 50 oleva, hieman Tukiaista muistuttava rouva, joka ei saanut silmiään irti Villestä (villen mukaan musta) lennolla KUL-CDG. Tämä pyöreä rouva istui penkillä hetkittäin suoraan, pää kääntyneenä, hetkittäin sivuttain, ja hetkittäin esitti nukkuvaa toinen silmä auki tuijottaen meitä. (tai iski silmää?). Hän myös venytteli varsin usein kilisyttäen korujaan ja hiuksiaan, ja luoden viehkeitä katseita. (Tämäkin saattoi olla jonkinlainen soidintanssi?) Uskomatonta. Välillä yritin tuijottaa takas, mutta ilman tulosta. Lievemmän version henkilöistä muodostavat vanhemmat mahakkaat herrat, jotka tuijottavat kaikkia edes vähän naisia muistuttavia.
Kolmas ihmistyyppi, ja varsin yleinen henkilö koneissa on fiilistelijä. Tämä, usein ensimmäisiä lentojaan lentävä, pelkäämätön henkilö on innoissaan kaikesta mitä koneenssa tapahtuu. "WAU! Nää tölkit on pieniä!" "Tsekkaa tää pussi on turvonnu!" "Hei mun selkänoja kääntyy!" "Hei kato kato kato miten pientä kaikki on ulkona!" "Ai tääl on vessa, oikeesti!?" "Hei tää lentää!" - no shit sherlock. Henkilö on kuitenkin harmiton, ja usein varsin hauska, ellei vauhkoamista jatku myös silloin kun olisi parempi jo nukkua. Fiilistelijästä tulee mieleen eniten kultainen noutaja pallon kanssa - "Hei pallo heitä se pallo pallo jee!! kato hain pallon! pallo joo pallo heitä heitä heitä!!"
Valittajiakin tulee aika usein vastaan - valitettavasti. Näillä henkilöillä tuntuu olevan aina jokin pielessä, ruoka on kylmää, kahvi on liian kuumaa, turbulenssi kaatoi vedet syliin (ei, se ei ollut sen pikku mikon jalan aiheuttama potku pöytään), tilaa on liian vähän, palvelu on hidasta, vierustoveri ei aukaise/sulje ikkunaa, vessaan on jono, - olisko kannattanu ostaa business luokan lippu? Parasta ovat henkilöt, jotka vielä korostavat suureen ääneen miten tärkeää työtä he tekevät, ja miten tärkeitä henkilöitä he ovat, ja miten kuka tahansa meistä varmasti maksaisi mitä tahansa, että saisi olla kuin he. Juuri näin - no mut kiva kun kuitenki alennuitte istumaan meidän kanssa tänne economy-luokkaan. :)
Ei sillä, matkustaminen on ihanaa, lentämisestä huolimatta. :)
Kaupunki on ihana, mutta hämmentävä. Joka paikassa on ihmisiä, siis aivan kaikkialla. Kaikki kasvaa ylöspäin, ja koska kaupunki on rakennettu vuoren rinteelle, näyttää kaikki vielä suuremmalta. Parina päivänä bongattiin aurinko, kun se paistoi rakennusten välistä, ja heijastui yhden pilvenpiirtäjän ikkunan kautta kadulle. Edes pierutemput eivät onnistu täällä. (Jos joku ei tiedä mikä on pierutemppu; Jos pierettää, voi vaivihkaa päästää "hiljaisen hiihtäjän" esim. kaupassa sovitustankojen väliin, ja kävellä pois. Haju jää leijumaan ja kukaan ei hoksaa että pierasit.) Itsehän tätä en ole tehnyt.
Hong Kong on ihan älyttömän siisti, en nähnyt yhtään torakkaa tai rottaa, mitä esim. Kuala Lumpurissa juoksi jalkojenkin välistä. Yksi ainoa ryöttänen vessa tuli vastaan, ja sekin oli Mäkin - yllätys sinänsä, yleensä ne on ollu siisteimpiä. Paikka on shoppaajan paratiisi. Ostettavaa olis niin järjettömän paljon että välillä tuntu ettei uskaltanut mennä minnekkään sisälle, ettei koko matkabudjetti olis TAAS kadonnut taivaan tuuliin.
Päiväohjelmat koostui aika hyvin ympäri pyörimisestä, syömisestä ja nukkumisesta. Jet lag paino taas päälle, mulla pää tukossa ja nuha ja kurkku kipee (jei!), Ville ja Vesa taas järjettömissä univeloissa. Just kun rupes olo normalisoituu, lähtee yölennot Perthiin, joka tarkottaa taas unetonta yötä ja rytmin sekottamista. Onneks on Cathayn kone, vaikka se on vanhempi (vanhempi siis kuin se millä tultiin tänne Milanosta), veikkaan että se hakkaa Finskin vanhukset mennen tullen. Ainaki lentoemännät on ystävällisiä, ja ruoka hyvää.
Lentämisessä on jännä, miten tuntuu että siihen ei koskaan totu. Mun järjetön lentopelko alkaa onneks kuitenkin pikkuhiljaa hellittämään, koska viimeset lennot on menny niin hyvin. Silti, ajatus pieneen purkkiin ahtautumisesta muiden kanssa ahdistaa.
Aina. Jostain syystä (god knows why?!) joudun istumaan pikkulasten viereen. Ei sillä, kaikki sympatia vanhemmille ja muksut on kivoja, mut EI kun ne parhaimmillaan jaksaa huutaa sen 5h putkeen, nukkua tunnin, ja jatkaa seuraavat 4h. Parasta on, jos lapsi on vähän vanhempi, ja se ei huuda, mutta haluaa kuitenkin saada itsensä huomatuksi. Kyseisillä ipanoilla harvoin käy mielessä, että penkkin taukoamatta potkiminen voi tuntua todella ärsyttävältä edessä istuvan henkilön mielestä. Jos edes vanhemmat eivät kiinnitä huomiota jälkikasvunsa toimintaan, on nautinto taattu. Mikään ei voita tunnetta, kun joka ikisellä hetkellä, kun olet lipumassa epämiellyttävässä kippura-asennossa viimeinkin unten maille, ja PAM- lamauttava potku osuu ristiselkään. Muutama murhaava katse vanhemmille (-> äiti tuhahtaa, ei tee mitään). Jatkat tuudittautumista rauhaan, PAM! toinen potku, mainitset ystävällisesti asiasta, ei vaikutusta. Jossain vaiheessa isä huomaa, että penskat eivät pysy äidin kontrollissa, ja tulee istumaan taaimmaiselle penkkiriville muksujen kanssa, ottaen nuoremman syliin rauhoittumaan. PAM PAM PAM! penska latoo tasajalkapotkuja kuin paraskin mäkihyppääjä suoraan niskatyynyyn. Ei naurata.
Usein lentokoneisiin mahtuu myös tuijottajia - henkilöitä, jotka eivät saa silmiään irti toisista matkustajista. Parhaimmillaan henkilöt saattavat kääntyä penkillä ympäri, ja tuijottaa taaksepäin. Ymmärrän hyvin, jos kyseessä on lapsi, joka istuu vanhempien sylissä, tai seisoo penkillä väärinpäin kuluttamassa aikaa. Nämä ovat vain hauskoja, ja usein itsellekkin aivotonta ajanvietettä kun joku nauraa siitä, kun nostat kättä. Paras oli ehkä reiluissa 50 oleva, hieman Tukiaista muistuttava rouva, joka ei saanut silmiään irti Villestä (villen mukaan musta) lennolla KUL-CDG. Tämä pyöreä rouva istui penkillä hetkittäin suoraan, pää kääntyneenä, hetkittäin sivuttain, ja hetkittäin esitti nukkuvaa toinen silmä auki tuijottaen meitä. (tai iski silmää?). Hän myös venytteli varsin usein kilisyttäen korujaan ja hiuksiaan, ja luoden viehkeitä katseita. (Tämäkin saattoi olla jonkinlainen soidintanssi?) Uskomatonta. Välillä yritin tuijottaa takas, mutta ilman tulosta. Lievemmän version henkilöistä muodostavat vanhemmat mahakkaat herrat, jotka tuijottavat kaikkia edes vähän naisia muistuttavia.
Kolmas ihmistyyppi, ja varsin yleinen henkilö koneissa on fiilistelijä. Tämä, usein ensimmäisiä lentojaan lentävä, pelkäämätön henkilö on innoissaan kaikesta mitä koneenssa tapahtuu. "WAU! Nää tölkit on pieniä!" "Tsekkaa tää pussi on turvonnu!" "Hei mun selkänoja kääntyy!" "Hei kato kato kato miten pientä kaikki on ulkona!" "Ai tääl on vessa, oikeesti!?" "Hei tää lentää!" - no shit sherlock. Henkilö on kuitenkin harmiton, ja usein varsin hauska, ellei vauhkoamista jatku myös silloin kun olisi parempi jo nukkua. Fiilistelijästä tulee mieleen eniten kultainen noutaja pallon kanssa - "Hei pallo heitä se pallo pallo jee!! kato hain pallon! pallo joo pallo heitä heitä heitä!!"
Valittajiakin tulee aika usein vastaan - valitettavasti. Näillä henkilöillä tuntuu olevan aina jokin pielessä, ruoka on kylmää, kahvi on liian kuumaa, turbulenssi kaatoi vedet syliin (ei, se ei ollut sen pikku mikon jalan aiheuttama potku pöytään), tilaa on liian vähän, palvelu on hidasta, vierustoveri ei aukaise/sulje ikkunaa, vessaan on jono, - olisko kannattanu ostaa business luokan lippu? Parasta ovat henkilöt, jotka vielä korostavat suureen ääneen miten tärkeää työtä he tekevät, ja miten tärkeitä henkilöitä he ovat, ja miten kuka tahansa meistä varmasti maksaisi mitä tahansa, että saisi olla kuin he. Juuri näin - no mut kiva kun kuitenki alennuitte istumaan meidän kanssa tänne economy-luokkaan. :)
Ei sillä, matkustaminen on ihanaa, lentämisestä huolimatta. :)
maanantai 10. tammikuuta 2011
Hongkong part 2
Kaupunki on täynnä ruokaa ja kauneutta. Täällä on lähes mahdoton syödä huonosti. :)
Harmi että aikaa oli niin vähän, ensi kerralla pidempään. Huomenna alotetaan matka Ausseihin, ja itse LOMA!.
Harmi että aikaa oli niin vähän, ensi kerralla pidempään. Huomenna alotetaan matka Ausseihin, ja itse LOMA!.
sunnuntai 9. tammikuuta 2011
the Hong and the Kong
Ristiriitaiset fiilikset lähteä. Suomessa oli ihanaa, kaikkia frendejä oli ihana nähdä, ja perhettäkin oli tullut ikävä. 5 viikkoa Suomea oli aivan liian lyhyt kaikelle sille, mitä halusi tehdä ja nähdä. Toisaalta, Suomessa oli kylmä, oikeastaan ihan pirun kylmä. Oli pimeetä, piti tehdä töitä jne...
Viimesinä iltoina reissukuume rupesi kasvamaan, ja kasvoi lopulta niin paljon, että unohdin pakata. Pesin vielä 7 tuntia ennen lähtöä vaatteita, jotka sitten meinasivat jäädä mukavasti narulle kuivumaan. Kävimme Villen kanssa vanhemmillani nopealla illallisella, joka "vahingossa" hauskan seuran ja aivan loistavan ruoan ja vielä parempien viinien (kiitos faijalle, viini-hifistelijälle ;))venyi noin 6 tunnin naureskeluksi.
Takaisin päästyämme heittelimme rinkkaan kaiken sen, mikä tuntui tarpeelliselta, ja pääsimme (ehkä kiireen takia) hyvinkin kevyillä kantamuksilla. Painavin rinkka oli 12 kiloa. Joukossa kuitenkin on kameraa, läppäriä, 10 kirjaa, alepan muovikassillinen pullarinverkkoja (sellasia hevoshärpäkkeitä), tuliaisia jne. Ei paha.
Lennot menivät yllättävän kivuttomasti, jopa edellisen yön 4h unien jälkeen. Milanoon kolmen tunnin puristus, jonka jälkeen 11 tuntia Cathayn loistavan ihanalla super-koneella Hong Kongiin. Oikeesti, en suostu enään ikinä lentämään muilla koneilla. Jopa economy-luokan jalkatila oli ISO, mikä on paljon tällä viehkeällä 180cm varrella. Leffoja oli omassa tarkassa LCD-näytössä yli 300, löytyi hyvien sarjojen tuotantokausia (Family Guy, Simpsons, Sinkkuelämää, Americas next top model (woop woop!!), Top Gear, True blood jne...). Nukkumaan tosin ei täälläkään onnistuttu kauheen hyvin.
Laskeutuessa mä sain yhtäkkiä ihan kammohedarin. Ensin tuntu, et joku olis yrittäny leikata oikean puolen mun päästä kokonaan pois, sen jälkeen tuntu että ne olis vetäny hampaat, ja lopulta vaan pyörittäny veistä eri paikoissa. Se lakkas hetkeks kun oltiin maassa, mut saman tien kun oltiin haettu kamat kipu alko uudestaan. Pari kertaa meinasin pyörtyä, sit sumeni silmissä, ja sit kipu oliki yhtäkkiä niin kova että oli vaikee hengittää ja olla suorassa ja valossa jne... TODELLA epämiellyttävää :). Onneks Vesalla ja Villellä oli kunnon kotiapteekki matkassa, ja tunnin päästä oli jo huomattavan paljon helpompi olla.
Ollaan yritetty parantaa jetlagi juuri kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Ekana päivänä nukuttiin 5h päikkärit, käytiin vetämässä sushi-överit ihan mielettömässä all you can eat-raflassa, missä valitaan listalta ruoat, jonka jälkeen ne tekee sulle kaikki valinnat. Ruoat meni vähän arpomalla, koska kaikki oli kiinaksi. Onneksi elekieli, ja tarjoilijan auttava englanti helpotti hyvinkin paljon. Vatsa täynnä mentiin takas nukkumaan, tarkoituksena herätä aamulla. Kello kyllä soi aamulla 9 aikaan, mutta loppupeleissä päästiin sängystä ylös klo 15, vain 6h torkuttamisen jälkeen.
Toisaalta, Koska noustiin niin myöhään, pystyttiin käyttämään koko ilta Hong Kongin ruokatarjontaan sekä öiseen ulkonäköön tutustuen. :)
(Pariisi)SuomiFinlandPerkele
Keskeytettiin matkailu 6 viikoksi, ja vietettiin jetlagin täyteinen viikko ensin Pariisissa Veroniquen, Villen enon Pekan vaimon hoivissa, jonka jälkeen matkattiin lumiseen Suomeen ottamaan kylmää -20 asteen pakkasiin.
Pariisissa oli ihanaa, vaikka ei hirveän paljon tehtykkään mitään muuta kuin syötiin ja nukuttiin. Vero piti meistä ehkä maailman parasta huolta loistavilla kokkauksillaan, ja tarjoilemalla ihania juustoja sekä upeita viinejä. Käytiin myös katsastamassa pakollinen Eiffel-torni, mutta +40 asteen helteiden jälkeen nollakeli, ja pienet lumisateet tuntuivat kylmältä. Varsinkin, kun vaatevarasto koostui näteistä mikroshortseista ja bikineistä.
Robi oli matkannu Suomeen muutama päivä ennen meitä. Paikalla vastaanottokomiteassa olivat Villen vanhemmat, sekä (Kuningatar)-Siiri, 3 vuotias gordoninsetteri. Robi oli saanut kuulemma megahepulit ensimmäiset kerrat lumeen päästyään, ja juossut vaan ympyrää peppu luistaen.
Siirin kanssa se tuli hyvin toimeen, kun talon kuningatar vain ensin pääsi mustasukkaisuudestaan eroon. Loppuvaiheessa koirat jo nukkuivat sylikkäin, ja Siiri piti Robin puolia "isosiskon" uhmalla.
Suomessa vietetty aika oli ihanaa. Moikkasimme kavereita, kävimme vähän laskemassa, juhlittiin, sekä syötiin. :) Aika meni ihan liian nopeasti, mut niin kai se aina tekee kun on sitä lystiä... :)))
Hevosia en myöskään unohtanut, vaan kävin peikillä pitkästä aikaa hyppimässä ja ratsastelemassa tasaista ihanaisilla hevosilla. Kaikki tunnit olivat ihan uskomattoman ihania, ja viimenen hyppäri sai varsinki suun hymyyn kun päästiin hyppäämään kunnon esteitä. JEE! Jouluaattona ratsastettiin perinteinen katrilli, jossa itse menin ihanaisella Ruandalla <3. Oheisesta linkistä jos haluaa bongailla, niin meitsi lähtee oikeen puolimmaisesta jonosta, eli valkoisen hevosen takana toisena. Kun jonoja on neljä, olen vasemmalla puolella ensimmäisenä siinä jonossa, joka lähtee taaimmaisesta nurkasta.
Suomessa pakkasimme kamat viimeisenä iltana, ja lennot Hongkongiin lähtivät perjantaina aamulla kahdeksan aikaan.
Pariisissa oli ihanaa, vaikka ei hirveän paljon tehtykkään mitään muuta kuin syötiin ja nukuttiin. Vero piti meistä ehkä maailman parasta huolta loistavilla kokkauksillaan, ja tarjoilemalla ihania juustoja sekä upeita viinejä. Käytiin myös katsastamassa pakollinen Eiffel-torni, mutta +40 asteen helteiden jälkeen nollakeli, ja pienet lumisateet tuntuivat kylmältä. Varsinkin, kun vaatevarasto koostui näteistä mikroshortseista ja bikineistä.
Robi oli matkannu Suomeen muutama päivä ennen meitä. Paikalla vastaanottokomiteassa olivat Villen vanhemmat, sekä (Kuningatar)-Siiri, 3 vuotias gordoninsetteri. Robi oli saanut kuulemma megahepulit ensimmäiset kerrat lumeen päästyään, ja juossut vaan ympyrää peppu luistaen.
Siirin kanssa se tuli hyvin toimeen, kun talon kuningatar vain ensin pääsi mustasukkaisuudestaan eroon. Loppuvaiheessa koirat jo nukkuivat sylikkäin, ja Siiri piti Robin puolia "isosiskon" uhmalla.
Suomessa vietetty aika oli ihanaa. Moikkasimme kavereita, kävimme vähän laskemassa, juhlittiin, sekä syötiin. :) Aika meni ihan liian nopeasti, mut niin kai se aina tekee kun on sitä lystiä... :)))
Hevosia en myöskään unohtanut, vaan kävin peikillä pitkästä aikaa hyppimässä ja ratsastelemassa tasaista ihanaisilla hevosilla. Kaikki tunnit olivat ihan uskomattoman ihania, ja viimenen hyppäri sai varsinki suun hymyyn kun päästiin hyppäämään kunnon esteitä. JEE! Jouluaattona ratsastettiin perinteinen katrilli, jossa itse menin ihanaisella Ruandalla <3. Oheisesta linkistä jos haluaa bongailla, niin meitsi lähtee oikeen puolimmaisesta jonosta, eli valkoisen hevosen takana toisena. Kun jonoja on neljä, olen vasemmalla puolella ensimmäisenä siinä jonossa, joka lähtee taaimmaisesta nurkasta.
Suomessa pakkasimme kamat viimeisenä iltana, ja lennot Hongkongiin lähtivät perjantaina aamulla kahdeksan aikaan.
Tilaa:
Kommentit (Atom)