Ei makiaa mahan täydeltä - aina on se nurjakin puoli

Neljä viikkoa aikaa nauttia Australian auringosta, ja mitä käykään? Meitsi vetäsee hevosen kanssa ympäri - 500kg lihasta kaatuu mun päälle ja vietän ainakin hetken aikaa keppien kanssa. Ei tässä mitään, mutta kun duuni on fyysistä, ei voi tehdä MITÄÄN!

Aamulla jo epäilin kovasti että perjantaista tulee huono päivä. Sängystä oli vaikea nousta, vaatteet ei meinannu löytyä, hanskat olivat jääneet tallille ja kylmäkin oli.

Ensimmäiset kaksi hevosta, jotka ratsastin radalla olivat kumpikin mielestään superstaroja. Ensimmäinen pikkuponi oli niin innoissaan että sain tosissani jumpata kaikki kierrokset. Kävin ensin ravailemassa ratojen keskellä, ja tunsin kuinka hevonen vaan kerää energiaa, ja innostuu enemmän ja enemmän kokoaika. :) Kun päästiin itse radalle, oli herra jo aivan täynnä itseänsä, ja ensimmäiset 3km taisteltiin siitä kumpi määrää vauhdin. Viimeinen kilometri meni jo ihan hienosti yhteistyötä tehden, kun kaveri tajusi ettei kunto ihan sittenkään riitä kaikkia muita hevosia vastaan.

Palasin "tie up"eille punasena ja hikisenä, näytin todennäköisesti joltain zombien ja pienen porsaan risteytykseltä. Hengitys pätki, kummassakaan kädessä ja jaloissa ei tuntoa - kunto siis aivan super. Hyppäsin staran selästä alas, ja kiipesin seuraavan kyytiin. Toinen hevonen on mun ihan suosikki, ihana rentoilija - paitsi tänään. :D Heppa sai pienet innostukset ensimmäisen kierroksen puolessa välissä, jonka jälkeen taas mietittiin että kumman säännöillä sitä tulikaan pelata. Toisen kierroksen puolessa välissä rupesi jo kaikki paikat olemaan hapoilla, ja sain tosissani tsempata itseäni että ylipäänsä pysin selässä. Vedin mielessä perkelettä ja "i can do it!"-mantraa sekä useita tuntemiani kirosanoja. Heppa taas oli sitä mieltä, että voidaan mennä vaikka toiset 2 putkeen - ei väsytä yhtään!

Ratsastusten jälkeen piti lähteä töihin. Pienillä hapoilla hoidettiin aamurutiinit ja napattiin hevoset mukaan radalle. Koko aamupäivä meni yllättävän kivasti, ei potkuja hevosilta tai mitään. Kun saatiin ekat hevoset radalta, lähdettiin seuraavien kanssa puistoon "rentoutumaan".

Ipana, jolla ratsastin, on ihana 2 vuotias tamma jolla oon ratsastanu melkein päivittäin viimeset kuukaudet. Tyttö on tosi ihana ja herkkä, mutta välillä on pieniä känkkäränkkäpäiviä, jolloin kukaan ei saisi olla selässä, mihinkään ei saisi koskea ja auta armias jos tartutkaan ohjiin. Tänään oli sellanen päivä. Koko matkan neiti esitti pukkia ja loikkia ja pelkäsi lätäköitä ja postilaatikoita ja ylipäänsä kaikkea mitä nyt on mahdollisuus pelätä. Käveltiin pieniä, noin 10 metrin matkoja hetkittäin, mutta muuten jouduin pitämään pollen aika lyhyellä ohjalla, koska oli hyvin epävarmaa mihin ilmansuuntaan sinkoamme seuraavaksi. Valitettavasti ilmansuunnat eivät kuitenkaan tulleet kysymykseen, kun lintu lähti ylämäessä lentoon nokan edestä, ja neito päätti lähteä suoraan ylöspäin.

Olin juuri 10m aikaisemmin sanonut yhdelle toiselle ratsastajalle, että jos tää poni ei kohta rauhotu, lopetan siitä tykkäämisen. Ja mitä tapahtuukaan, tamma sinkoaa suoraan ylöspäin kahdelle jalalle, ja koska ollaan ylämäessä, menettää tasapainon ja kaatuu suoraan taaksepäin. En kerennyt edes hypätä selästä pois, kun huomasin että 500kg lihaa kaatuu suoraan niskaan. Koko oikea puoli kropasta jäi hevosen alle, ja hevonen pääsi karkuun.

Ite mulla katos tunto kokonaan oikeasta puolesta kroppaa - en pystynyt tekemään muuta kuin makaamaan ja soitaamaan Villelle; "Nyt varmaan tarttis kyydin kotia - ja hevonenkin hävisi". Pomo soitti kanssa toisen työntekijän jahtiin, ja metsästys alkoi.

Hevonen ei kuitenkaan halunnut antaa kiinni, ja itsevarma laukkahevonen kun on, päätti ottaa kisaa autoja vastaan. Polle juoksi koko matkan kotiin puistosta vilkkaasti liikennöityä motaria pitkin, sillan yli ja Mäkkärin kohdalta kotiin. Ja mitä sille kävi? EI MITÄÄN!! Se onnistui hukkaamaan 2 kenkää matkan aikana, mutta muuten se on täysin kunnossa. Näin jo sieluni silmin että joudutaan keräilemään ihmisen ja hevosen palasia pitkin Gt Eastern Highwayta.

Samaan aikaan puistossa meitsi venaili kyytiä. Selkä ei kestäny istumista, joten makasin maassa ja huidoin kärpäsiä pois. Sillon paikalle kävelee vanhempi mies "Juu neiti onkin neiti! Kun vaimoni ei uskaltanut tulla katsomaan mitä kävi kun luuli että olit juoppo ja oli keppi kädessä ja kaikkea!" - "Niin juu ei tyttöhän minä vaan.." - "Mitä kävi, näin että hevonen juoksi irti? Pitikö juosta?!" - "No ei tää ihan suunniteltu juttu toki ollu..".. Vaimo kävelee paikalle ja toteaa saman "Niin et taidakkaan olla juoppo! Kun ihmettelin että mitä tapahtuu!" :D juu no en ollu...Sain sitte kyydin, ja pariskunnan avulla päästiin autolle asti. :)



Sairaalaanhan siinä piti lähteä. Loppupeleissä pääsin makaamaan 5 tunniksi Royal Perth Hospitalin ensiapuun. Hurja paikka. :) Viereisessä pedissä oli joku jannu, mitä oli kaks poliisia kokoaika vahtimassa, ja ympärillä paljon aika huonossa kunnossa olevia. Tosin siinä alussa en pystynyt hirveän paljon havannoimaan, koska ennen röntgeneitä mulla oli kauluri, joka rajasi mun näkökentän pelkästään kattoon. Kaiken odottelun ja hengailun jälkeen selvisi, että mitään ei ole murtunu, mutta lantio on ilmeisesti napsahtanu hetkellisesti sijoiltaan kun hevonen mätkähti päälle, jonka takia kävelemään ei pysty. Vammat kuitenki pitäis parantua aika nopeasti - hope so! :)

Enää muutama viikko töitä, josta varmaan viikon verran pitää ottaa rauhassa. Katotaan miten nopeasti pääsee kuntoon ja pääseekö vielä kiipeemään täällä hevosen selkään. Eihän ne vasta ole ku murtanu yhden kulkiluun, potkassu reiteen, hypänny yli, raahannu maassa ja kaatunu päälle.

Ps. Äiti, ei se o oikeesti niin hurjaa miltä se kuulostaa. :))